Luonnon ja rakentamisen ristiriitaa ei saa väistää
Lähes aina kun kaupungissa rakennetaan, jonkin verran lähiluontoa katoaa. Mutta jos ei rakenneta, iskee asuntopula. Tämä on kaupunkisuunnittelun suurimpia ristiriitoja, eikä sitä yksikään vastuullinen poliitikko saa väistää.
Jokainen pienikin luontoalue Helsingissä on jollekin ihmiselle aidosti rakas. Se pusikko, josta me muut ajamme bussilla ohi katse kännykässä, on jollekin paikka, missä oma lapsi oppi kävelemään ja jonne tämä tenava rakensi ensimmäisen majansa. Samaan aikaan kaupunki kasvaa ennätystahtia: kahden viimeisen vuoden aikana Helsingin väkiluku on kasvanut yli 10 000 ihmisellä vuodessa, mikä on kovin vauhti sitten 60-luvun suurten muuttovuosien.
Jokainen luontoalue on jollekin rakas
Suomen arvostetuin väestötutkija Timo Aro on korostanut jo vuosia, kuinka muuttoliike suuntautuu kasvukeskuksiin, eikä asiaa ole otettu tarpeeksi vakavasti päättäjien taholla. Näin Aro oikoo X:ssä perussuomalaisten pormestariehdokkaan Wille Rydmanin väitteitä Helsingin väestökehityksestä:
Kaupungistumisen megatrendi ei ole hiipumassa, joten kasvukeskuksiin tulee valumaan väkeä pitkälle tulevaisuuteen. Ja näille ihmisille tarvitaan koteja ja muita tiloja. Jos emme rakenna, seuraa asuntopula, joka johtaa asuntojen hintojen hallitsemattomaan kasvuun, mistä seuraa, ettei muilla kuin suurituloisilla ole enää varaa asua Helsingissä, ainakaan jos eivät ole hankkineet omistusasuntoaan ajoissa. Tämä tarkoittaa muuttopakkoa hoitoalan ammattilaisille, bussikuskeille, freelance-taiteilijoille tai vaikkapa pienyrittäjille.
Erityisesti asuntojen hintojen mahdollinen nopea nousu iskisi nuoriin ihmisiin ja heihin, jotka muuttavat Helsinkiin vaikkapa muualta Suomesta tai ulkomailta. Siksi rakentamisen lopettaminen ei ole Helsingissä vaihtoehto.
Rakentamisen lopettaminen ei ole vaihtoehto
Kaupungin haaste on, että tilaa on rajallisesti. Jos yksinkertaistaa, voimme rakentaa uusia asuntoja joko horisontaalisesti eli leveälle ja matalasti tai vertikaalisti eli ylöspäin. Voimme myös joko rakentaa uudet talot uusille alueille tai tiivistää olemassa olevaa kaupunkirakennetta.
Jos rakennamme “torneja” eli korkeita taloja, säästämme pinta-alaa maan tasolta. Tämä tarkoittaa, että vähemmän lähiluontoa tuhoutuu, mutta samalla moni vierastaa korkeaa rakentamista esimerkiksi näkymien tai varjostuksen vuoksi.
Satamat on rakennettu
Jos päätämme rakentaa uudet talot uusille alueille, se tarkoittaa lähes aina merkittävää tuhoa luontoalueille – ellei löydy satama-aluetta tai teollisuustaajamaa. Helsingistä on viime vuosina rakennettu lähes kaikki vanhat teollisuus- tai satama-alueet, kuten vaikkapa Kalasatama tai Jätkäsaari. Tiivis rakentaminen näille luontoarvoiltaan köyhille alueille oli järkevää, koska näin säästettiin lähiluontoa. Seuraava mahdollinen suuri uusi ja luontoarvoiltaan olematon alue on nyt rakentuvan Postipuiston etelänpuoleinen Ilmalan alue, jonne voidaan tehdä asuntoja tuhansille ja tuhansille helsinkiläisille. Toivon todella, että neuvottelut valtion kanssa menevät niin, että ratapiha ja parkkialue väistyy ja kaupunki kasvaa Pasilan ja Postipuiston väliin.
Luontoa säästettäisiin myös, jos rakennettaisiin esimerkiksi Herttoniemen teollisuusalueelle tai Pitäjänmäen toimitila-alueelle, jossa on paljon tyhjillään olevia tiloja. Tämä on erittäin kannatettavaa! Pulmana on, että näillä alueilla on yrityksiä, jotka työllistävät ja tyhjät tilat ovat usein hajallaan pitkin poikin laajaa aluetta. Myös tonttien omistus saattaa olla yksityisten käsissä, mikä mutkistaa tilannetta entisestään. Kannatan siis ehdottomasti toimitila-alueiden muuttamista asuinkäyttöön, mutta rakennustila näillä viimeisillä yritysalueilla on rajallista, prosessit pitkiä ja suurin osa rakennuksista tällä hetkellä rakenteeltaan asumismääräysten vastaisia, joten vaihtoehtona on joko määräysten muuttaminen (mitä kannatan) tai purkava rakentaminen, mikä rasittaa ilmastoa rajusti.
Ei voi vastustaa sekä korkeaa rakentamista että tiivistämistä, mutta samalla korostaa lähiluonnon merkitystä
On ristiriitaista, että monet vastustavat sekä korkeaa rakentamista että tiivistämistä, mutta samalla korostavat lähiluonnon merkitystä ja absoluuttista arvoa (mikä sillä todellakin on). Monen mielestä myös nykyarkkitehtuuri on rumaa ja he kertovat auliisti, kuinka esimerkiksi Kalasatama tai varsinkin Postipuisto ovat malliesimerkkejä siitä, kuinka Helsinki on pilattu.
Mikä on vaihtoehto? Rakentamisen pysäyttäminen? Muuttokielto Helsinkiin?
Vaikka nyt asuntojen hinnat ovat alhaalla ja asuntokauppa sekä rakentaminen jäissä, ennustavat asiantuntijat lähivuosiksi asuntopulaa Helsinkiin. Tämä ei ole toivottava tilanne, joten tilaa uusille taloille on pakko löytää ja alueita kaavoittaa, että on tontteja, kun tilanne helpottaa.
Mutta miten rakennamme niin, ettei luonto kärsi? Yhtälö on mahdoton. Luonto kärsii aina jonkin verran kun rakennetaan. Mutta vauriot luonnolle on minimoitava, mikä onnistuu tiivistämällä kaupunkirakennetta ja rakentamalla alueille, joissa ei ole merkittäviä luontoarvoja. Yhtenäiset ja luontoarvoiltaan merkittävät alueet tulee säästää ja suojella riittävän kokoisina.
Rakentamisen paikka on aina “muualla”
Mutta tiivistäminenkään ei ole helppoa. Kun pääkaupunkiseudun kunnat tutkivat asukkaiden ympäristöasenteita vuonna 2023, noin 80 prosenttia vastaajista oli eri mieltä väitteestä “Viheralueita voidaan hieman vähentää, jotta kaupunki voi kasvaa”, mutta samalla 70 prosenttia vastaajista ei halunnut lisää taloja omalle asuinalueelleen.
On kuitenkin ponnisteltava. Yritettävä sovittaa yhteen luontoarvot ja rakentaminen. Ja on hyvä, että lähiluonnon suojelu on noussut yhä tärkeämmäksi helsinkiläisille. Sillä on tässä rakennettu aika paljon viime vuosina. Ja samalla nostettu arjen stressitasoa repimällä tiet auki esimerkiksi ratikkakiskojen asentamisen tai putkien uudistamisen vuoksi.
Muuttuneista asenteista kertoo, että esimerkiksi Stansvikin arvokkaimpia metsäalueita tuskin enää kaavoitettaisiin asumiselle. En itsekään kannata Stansvikin rakentamisen laajentamista metsään, vaikka nykyinen rakentaminen on ymmärrettävää ja se sijoittuu pääasiassa vanhan öljysataman kenttäalueelle.
Luontoarvojen merkityksestä kaupungille kertoo myös erittäin kunnianhimoinen uusi luonnonsuojeluohjelma, jonka hyväksyimme lautakunnassa nyt tammikuussa. Ohjelmaa on rakennettu muun muassa määrittelemällä Helsingin ympäristönsuojelun tavoitteissa että luontokato pysäytetään viimeistään vuonna 2030. Helsinkiin myös perustetaan vuosittain vähintään viisi uutta luonnonsuojelualuetta ja tavoitteeksi on sovittu, että luonnonsuojelualueiden osuus sekä maa- että meripinta-alasta nostetaan kymmeneen prosenttiin. Tällä hetkellä Helsingin maapinta-alasta on luonnonsuojelualueita 5,2 % ja merialueista 1,0 %.
Ympäristönsuojelun tavoitteet -päätöksessä määrätään, että tulevaisuudessa kaupunkiluonnon monimuotoisuus vahvistuu, ei heikkene. Kannatan ehdottomasti näitä tavoitteita, vaikka samalla myönnän, että tiivistävä rakentaminen tarkoittaa luonnon menettämistä paikallisesti. Siksi aina kun puu kaadetaan, tulee istuttaa toinen tilalle – tämä on tietysti äärimmäinen yksinkertaistus, mutta kertoo asenteesta, joka Helsinkiin tarvitaan. Tähän on onneksi tahtoa monilla.
Tunne ei ole väärä
Mutta ei tunne lähiluonnon menettämisestä ole väärä. Jos ikkunasta näkyy metsä ja sen paikalle tulee talo, suru on ymmärrettävä ja täysin aito. Myös viha saattaa nousta, vaikka kuinka joku näsäviisaasti perustelee, kuinka juuri siinä ei ollut merkittäviä luontoarvoja ja kompensaatio tapahtuu sitten muualla.
Kyseessä on ristiriita, jota kukaan päättäjä ei voi paeta.
Kiitos että luit tähän asti. Olen ehdolla kuntavaaleissa Helsingissä, pidäthän minut mielessä. Ja jos kiinnostuit enemmän, tilaa uutiskirjeeni!
