Valitsin puoleni: Pöö! Olen woke!

Herää!

Olen woke. Ja ansaitsen kuritusta, koska olen ollut tyhmä.

Täytin perjantaina viisikymmentä. Olen hetero. Mies. Ja demari. Profiiliini sopisi, että olisin huolissani woke-ilmiöstä, jossa puututaan sanoihin ja asenteisiin ja jossa hyökätään väärämielisten kimppuun. Woken aseena on känselöiti, jossa pyritään sulkemaan väärin puhuvat tai käyttäytyvät yhteisön ulkopuolelle.

Mutta: Olen woke. Jos maailma jakautuu uudistajiin, jotka repivät auki rakenteellista rasismia ja puolustavat vähemmistöjä ja toisaalta säilyttäjiin, joiden mielestä 70-vuotiaan lausuntoautomaatin oikeutta sanoa n-sana televisiossa pitää puolustaa nettiraivolla, valinta on helppo: Olen woke. Olen uudistaja.

Puhun tietenkin viime perjantain Marja Sannikka -ohjelmasta, jossa tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja hoki närkästyneenä n**keriä ja toimittaja ja aktivisti Renaz Ebrahimi koki tilanteen uhkaavaksi. Olen puolellasi, Renaz.

Miksi olen asiassani näin ehdoton? Miksi päätin olla woke?

Olen valtapositiopossu

Kyllä minäkin itkin pitkään, ettei kaltaiseni keski-ikäinen mies saa sanoa enää yhtään mitään, kunnes tajusin: olen radiossa sanomassa, televisiossa sanomassa ja olen kirjoittanut kolumneja työkseni jo parikymmentä vuotta. Saan sanoa ihan liikaakin. Olen valtapositiopossu, en alistettu ja uhanalainen ihmisryhmä.

Onhan tämä vaikeaa. Ja epämukavaa, kuten Ebrahimi totesi telkkarissa. On vaikeaa myöntää, että on ollut joskus urpo ja rasistinen, eikä siinä auta, että herkkyyden puute oli muinoin kulttuurisesti hyväksyttävää. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän aivojani jumittaa spleinaustahna. Asenteiden muuttaminen on vuosi vuodelta vaikeampaa. Tämä on hävitty taistelu. Mutta ihan vielä en luovuta.

Maan pitääkin järistä

Nyt on alistettujen aika antaa takaisin! Kun vähemmistöt nousevat, tulee ylilyöntejä, mutta mitä siitä? Murrosvaiheissa pitääkin maan järistä ja porukan järkyttyä. Ja olemme jo pitkällä: nuoret ovat valtavan paljon suvaitsevaisempia kuin me keski-ikäiset, ja moni meistä lankapuhelinajan lapsistakin on herännyt tai heräämässä näkemään vähemmistöihin kohdistuvia alistamisen rakenteita ja ennen kaikkea: meistä on tulossa kiltimpiä. Mikä on ihanaa.

Ehkä voisimme olla hiljaa. Ja kuunnella. Jokaisella wokesta itkevällä valkoisella bloginkirjoittajalla tai someboomerilla on sama oivallus: woke-kulttuuri on uhka sananvapaudelle ja jopa länsimaiselle demokratialle.

Ei se ole oivallus. Se on pelkoa uuden edessä.