Pullamössön tunnustus ja huoli

Pohjalta kertoo tarinan 70-luvulla syntyneistä nuorukaisista, jotka lähtevät Helsinkiin etsimään itseään

Myönnän kuuluvani pullamössösukupolveen. Olen saamaton ja jättämässä maapalloa paskaan kuntoon lapsilleni. Tajusin tämän, kun kirjoitin kirjan Happoradio-bändistä.

Takana on aika jännä viikko. Ensimmäinen oikea kirjani Pohjalta – Happoradion tarina julkaistiin torstaina. Ensimmäiset arviot ovat – luojan kiitos – olleet kiittäviä.

Tavoitteeni oli tehdä muutakin kuin pelkkä bändikirja. Vaikka opuksessa toki musiikkia soitetaan ja rokkarin elämää eletään, halusin kirjoittaa tarinan hyvinvointivaltion ensimmäistä sukupolvesta. Se on myös oma tarinani.

Me 70-luvulla syntyneet pääsimme ensimmäisenä ikäryhmänä päiväkotiin, terveyskeskuksiin ja peruskouluun. Se oli ihanaa toivon aikaa. Ja tästä päivästä katsoen myös huoletonta.

KUN JUSSI syntyi, Suomessa elettiin toivon ja tasa-arvon aikaa. Hyvinvointivaltio oli tuore keksintö, ja suuret ikäluokat opettelivat elämään itsenäisesti yhteiskunnassa, joka oli suunniteltu pitämään huolta kaikista. Opintotuki ja terveyskeskukset oli lanseerattu juuri ennen Jussin syntymää ja kunnat velvoitettu tarjoamaan päivähoitoa sitä tarvitseville lapsille. Myös Jussille.

Suunta oli selvä ja reitti kimalsi edessä kirkkaana. Isät ja äidit loivat uraa uusissa ammateissa, vaurastuivat ja rakensivat taloja. Suuret ikäluokat olivat nuoria aikuisia, täynnä uskoa tulevaisuuteen, ja tulevaisuudenuskoa vahvisti luonnonlain kaltainen talouskasvu, josta nautittiin kaikkialla maailmassa.

Vanhempiemme nuoruus 70-luvulla vaikuttaa mahtavalta. Talous kasvoi, ikäluokka oli iso ja innostunut ja kehityksen suunta suoraan ylös. Kirjoitan ajasta kirjassa. kun kuvaan Happoradion laulajan Aki Tykin nuoruudenkotia Joensuun Noljakassa.

JOENSUUN NOLJAKKA on mallikuva suurten ikäluokkien puuhakkuudesta. 1980-luvulla rakennettu lähiö kertoo ajasta jolloin kaikki Suomessa kuuluivat keskiluokkaan. Hetkestä tasavallan historiassa, jolloin hillitty luokkanousu oli tuoreessa hyvinvointivaltiossa luontevaa ja lähes kaikille mahdollista. Kohtuullisen toivon ajasta.

Noljakka oli joskus hieno, mutta ei tällaisia enää rakenneta. Talot ovat nykymakuun aivan liian vaatimattomia, seinät ohuita ja katot tasaisia. Monet meistä tulevat taloista, jotka ovat täsmälleen tällaisia, toistensa kopioita, ja joista me rivissä kasvaneet perheet tunsimme ylpeyttä. Huviloita ei ollut kellään, kukaan ei palkannut puutarhasuunnittelijaa tai riidellyt kunnan kanssa pergolan rakennusoikeudesta.

Vanhemmat ihmiset kutsuivat meitä pullamössösukupolveksi, joka sai kaiken liian helposti. Ja olihan se totta. Pystyimme ajelehtimaan jatkettua nuoruutta ihmeellisen pitkään. Näin teki myös laulaja Aki Tykki, joka lorvi ja jätti laskunsa maksamatta Helsingin Kalliossa kymmenen vuotta ennen kuin löysi paikkansa rokkitähtenä. Lähes kenenkään ei tarvinnut vuosituhannen vaiheessa mennä pakolla töihin. Oli ihanaa. Itsekin etsin intohimoani pitkälle yli kolmikymppiseksi, kunnes tajusin, että en pysty lukitsemaan tekemisiäni, vaan tulen olemaan yrittäjä ja mediasäätäjä lopun ikääni.

On jälkikäteen ajateltuna ihme, ettei mitään mokattu. Ehkä turvana olivat nuoruuden harha kuolemattomuudesta, hyvä onni ja varmuus siitä, että hyvinvointivaltiossa huolehditaan myös niistä, jotka horjahtelevat, ovat vapaapudotuksessa eivätkä osaa olla asioidensa kanssa yhtään tosissaan. Uuden vuosituhannen alussa oli täysin ok ajelehtia, ainakin Kallion asfaltintuoksuisissa kortteleissa. Ehkä on vieläkin.

Ei taida olla enää noin. Nyt, sodan, inflaation ja ilmastotuhon kynnyksellä huomaan, kuinka oma sukupolveni sai elää onnelassa. Lähes utopiassa. Uskon että tämä on yleinen kokemus. Kun katson omia lapsiani, en voi olla yhtään varma, että he saavat nuorina aikuisina rauhan ajelehtia Kalliossa tai muissa hippikortteleissa, vaan maailma voi muuttua arvaamattomaksi paikaksi, missä on pakko selviytyä.

Mieleen nousee väistämättä kysymys, muistelevatko meidän lapsemme meitä ja tohinoitamme samalla melankolialla, jolla me nyt katsomme taaksepäin omien vanhempiemme pesänrakennusta. Vai onko ilmastonmuutos iskenyt, talous romahtanut ja uusi maailma selviytymistä ja huolia täynnä, koska juuri me päätimme olla vielä muutaman vuoden itsekkäitä? Mitä jos Mad Maxin tai Waterworldin maailmasta tulee totta?

Me pelkäsimme ydinsotaa. Joka ei onneksi syttynyt. Nyt ajat ovat synkät. Vaikka sota ei nytkään syttyisi, jätämme lapsillemme aika paskan maailman. Eikä tästä voi syyttää edes omia vanhempiaan, jotka ovat eläkkeelle. Me neli-viiskymppiset suurten ikäluokkien lapset olemme jo isoja. Aikuisia. Ja päättäjinä lykkäämme tärkeitä ratkaisuja vuosi vuodelta eteenpäin.

Olemme yhä pullamössöjä. Mukavuudenhaluisia laiskiaisia.