“Normaali kiusaamisarki” on osuva termi

Kun Koskelan teinimurhia tutkinut rikoskomisario Markku Silén totesi, ettei “mitään koulun normaalista kiusaamisarjesta poikkeavaa ei ollut henkilökunnan, lähiomaisten tai lähimpien kavereiden tiedossa”, moni älähti. Kiusaaminen ei ole arkea, viranomaiset peittelevät mokiaan ja nyt poliisikin normalisoi koululaisten välistä väkivaltaa. Kiusaamisarki on kuitenkin totta tuhansille lapsille ja nuorille Suomessa.

“Normaali kiusaamisarki” on kauhea, mutta täsmällinen termi. Joskus – onneksi harvoin – kiusaaminen on suoranaista väkivaltaa. Mutta kiusatun arki on jotain ihan muuta.

Kiusaaminen käynnistyy vaivihkaa. Lapsen tekemää mokaa, ominaishajua tai vaikkapa kotitaustaa aletaan toistella ja pilkata välituntipuheissa ja sosiaalisessa mediassa. Kevyesti, mutta viiltävästi. Pilkka kiihtyy ja verkko kiristyy pian niin, että siitä on mahdoton päästä irti. Kun kiusattu yrittää puolustautua, hänelle nauretaan. Tai jätetään koko tyyppi huomioimatta.

Pienestä asiasta lähtenyt kiusaaminen saa kiusatun hakemaan hyväksyntää entistä kiihkeämmin. Mutta kuka nyt epätoivoisen tyypin kanssa jaksaisi olla kaveri? Kuka haluaa roikkujan kontolleen? Ei kukaan.

Kiusattu etsii epätoivoisesti tapoja olla hyväksytty. Jotkut tarjoavat avokätisesti herkkuja kavereilleen, toiset hankkivat kalliita vaatteita muita miellyttääkseen ja jotkut suostuvat nöyryytyksiin tai tekevät typeryyksiä päästäkseen takaisin osaksi laumaa. Muistan tämän viiltävästi omiltakin kouluajoiltani ja yhä nolottaa harrastamani menestyjien kosiskelu, joka johti yleensä vain syvempään häpeään.

Väkivalta on usein kiusaamisen seuraus, mutta kiusaamista ei saa koskaan typistää väkivallaksi, johon vastaamalla pääsee taas takaisin jengiin. Aivan liian moni boomer muistelee kouluaikojaan kertoen vuosikymmenten vääristämää legendaa ala-asteikäisestä itsestään, jota "yritettiin kiusata, mutta vedin kiusaajaa turpaan ja siihen se loppu". Eihän kiusattu. Normaali kiusaamisarki ei ole sitä, että iso ja tyhmä poika tulee koulumatkalla vaatimaan rahaa tai lyö turpaan kuten Lassissa ja Leevissä, vaan se on sitä, että suljetaan ulos porukasta.

Kiusaaminen on aina toistuvaa ja jatkuvaa, ja siihen liittyy aina vallan epätasapaino. Yksittäiset lyömiset, tönimiset tai haukkumiset eivät ole kiusaamista. Kiusaamista on vuosia jatkunut itsetunnon latistaminen, joka on arkista ja hävettävää ja jonka aikana kiusatusta lapsesta tulee pelokas ja jopa ärsyttävä tyyppi, joka unelmoi huomiosta. Mutta jonka unelmat murskataan päivittäin pienillä piikeillä, kevyellä vitsailulla internetissä tai yksin jättämällä ja ohi katsomalla. Ja joskus tönimällä tai lyömällä.

Tätä on normaali kiusaamisarki, jota tuhannet lapset ympäri Suomen kouluja elävät joka päivä. Eikä arkeen puuttuminen ole helppoa: kuinka pakotamme lapset viettämään aikaa epävarmojen ja sitä kautta rasittavien kavereidensa kanssa? Eikö laumautuminen juuri kuulu lapsuuteen, eikö koulujen pihalla käydä ne ensimmäiset taistelut suosiosta ja emmekö me jatka samaa rataa aikuisuuden loppuun asti? Viranomaisilla on käsissään mahdoton tehtävä, kiusaamisen lopettaminen, mutta onneksi asian eteen tehdään hommia, vaikkapa vuodesta 2007 toimineessa ja kansainväliseksi laajentuneessa KiVa Koulu -toiminnassa tai Helsingin kaupungin kiusaamisen vastaisella ohjelmalla. Kiusaaminen on onneksi tutkimusten mukaan vähentynyt, mutta yhä kahdeksaa prosenttia ala-astelaisista ja viittä prosenttia yläastelaisista kiusataan toistuvasti viikottain Helsingissä.

Takaisin Koskelaan. En voi mitenkään käsittää Koskelan tapahtumien silmitöntä julmuutta ja on traagista, kuinka uhrin hätää ja häneen kohdistettua pahenevaa väkivaltaa ei viranomaisten taholta huomattu. Ehkä yksinäinen uhri ei kertonut asiasta kenellekään, ehkä hän toivoi, että hän jossain vaiheessa selviää ilman apua, itse. Kiusattu lapsi kun on toiveikas ihan loppuun asti.

Mutta kiusaamisarki on oikea termi.